Tämänkertaisen kirjoitukseni innoittajana käytän aina yhtä luotettavaa journalistista lähdettä - CITY-lehteä. Viimeisimmässä lehdessä oli laitettu tämän vuoden tuore Big Brother -voittaja Anniina Mensan ja Cityn yhteistyössä kehittämään älykkyystestiin. Ruotimatta lainkaan (ainakaan näin alkuun) tosi-tv:tä, Anniinaa ja hänen tekemäänsä älykkyystestiä, keskityn jutussa ohimennen mainuttuihin seikkoihin.

Tekstissä kerrottiin että suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on 99. Ja että alle 80 tulokseksi saaneille ei lähetetä kirjettä kotiin, kuten muille, vaan heille soitetaan ja kerrotaan että nyt kävi näin! Älykkyys on arka aihe. Niille, jotka kuuluvat Gaussin käyrän kapeaan kohtaan, joko alku- tai loppupäähän, on elämä hieman vaikeampaa kuin keskitason suorittajille.

Ignorance is a blessing. Tieto lisää tuskaa. Yksinkertainen, mutta onnellinen. Kaikki nuo varmasti pitää paikkansa. Älyllisesti keskimääräistä heikkolahjaisemmat varmasti nauttivat elämästään täysin siemauksin, heille varmasti löytyy paikka maailmasta, vaikkei tiedäkään edes joka toista sivistyssanaa. Ainoa tilanne, jossa älyn puutteesta voi kärsiä, on se että joutuu kiusatuksi tyhmyytensä (siinä, uskalsinpas kirjoittaa sen) takia. Muuten vähempiälyiset ovat varmasti tyytyväisiä omaan sijaansa.

Sen sijaan omaa paikkaansa maailmasta etsivän, keskimääräistä älykkäämmän ihmisen osa voi olla rankka. Tuntuu että muiden ihmisten keskustelut ovat vain tyhjää suun liikettä, vailla sanoja. Mikään ei kiinnosta, ihmiset tuntuvat turhilta. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Liika älykkyys myös luo suorituspaineita. Tietää että itsestä löytyy potentiaalia muuttaa asioita, mutta toisaalta tietää ettei yksin pysty suurta muutosta tekemään. Ikuinen ristiriita repii päätä kahtia.

Marginaaliryhmään - kumpaan tahansa - kuuluminen ei varmasti tee mielenterveydelle hyvää. Olisi niin paljon helpompi olla yksi pieni osa tuota harmaata massa, älykkyysosamäärän huidellessa satasen korvilla. Ei tarvisi turhia murehtia.