Tämänkertaisen kirjoitukseni innoittajana käytän aina yhtä luotettavaa journalistista lähdettä - CITY-lehteä. Viimeisimmässä lehdessä oli laitettu tämän vuoden tuore Big Brother -voittaja Anniina Mensan ja Cityn yhteistyössä kehittämään älykkyystestiin. Ruotimatta lainkaan (ainakaan näin alkuun) tosi-tv:tä, Anniinaa ja hänen tekemäänsä älykkyystestiä, keskityn jutussa ohimennen mainuttuihin seikkoihin.

Tekstissä kerrottiin että suomalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä on 99. Ja että alle 80 tulokseksi saaneille ei lähetetä kirjettä kotiin, kuten muille, vaan heille soitetaan ja kerrotaan että nyt kävi näin! Älykkyys on arka aihe. Niille, jotka kuuluvat Gaussin käyrän kapeaan kohtaan, joko alku- tai loppupäähän, on elämä hieman vaikeampaa kuin keskitason suorittajille.

Ignorance is a blessing. Tieto lisää tuskaa. Yksinkertainen, mutta onnellinen. Kaikki nuo varmasti pitää paikkansa. Älyllisesti keskimääräistä heikkolahjaisemmat varmasti nauttivat elämästään täysin siemauksin, heille varmasti löytyy paikka maailmasta, vaikkei tiedäkään edes joka toista sivistyssanaa. Ainoa tilanne, jossa älyn puutteesta voi kärsiä, on se että joutuu kiusatuksi tyhmyytensä (siinä, uskalsinpas kirjoittaa sen) takia. Muuten vähempiälyiset ovat varmasti tyytyväisiä omaan sijaansa.

Sen sijaan omaa paikkaansa maailmasta etsivän, keskimääräistä älykkäämmän ihmisen osa voi olla rankka. Tuntuu että muiden ihmisten keskustelut ovat vain tyhjää suun liikettä, vailla sanoja. Mikään ei kiinnosta, ihmiset tuntuvat turhilta. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä. Liika älykkyys myös luo suorituspaineita. Tietää että itsestä löytyy potentiaalia muuttaa asioita, mutta toisaalta tietää ettei yksin pysty suurta muutosta tekemään. Ikuinen ristiriita repii päätä kahtia.

Marginaaliryhmään - kumpaan tahansa - kuuluminen ei varmasti tee mielenterveydelle hyvää. Olisi niin paljon helpompi olla yksi pieni osa tuota harmaata massa, älykkyysosamäärän huidellessa satasen korvilla. Ei tarvisi turhia murehtia.

Lainasin otsikon tämänkertaiselle merkinnälle tsekkiläiseltä Milan Kunderalta.
Seuraavassa lainaus lähteenä Wikipedia:

"Kunderan filosofian mukaan "oleminen" on "sietämättömän kevyttä". Tämä
perustuu siihen, mitä kirjassa usein esiintyvä saksankielinen lause "Einmal ist
keinmal" pyrkii selittämään. Lausahdus tarkoittaa sitä, ettei kerran tehty asia
oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä,
ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis
on merkityksettömyydessään "kevyttä", ihminen ei kestä ajatusta oman
elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä"

Lause merkityksineen herättää runsaasti ajatuksia. Osittain myötäilen suuresti
ajatusta siitä, ettei yksittäisillä teoillamme ole juurikaan merkitystä. Mutta kuinka
määritellä yksittäinen teko tai päätös? Yleensä kaikki toimintamme on monien
eri asioiden summaa. Toisaalta taas haluan kuvitella (huomaa sanavalinta) että
teoillani on merkitystä, koska muuten elämä tosiaan käy - sietämättömäksi.

Ihmiset joskus hokevat lausetta "asioilla on tapana järjestyä." Sitäkin voi
jäädä maistelemaan pitkäksi aikaa. Mitä tarkoittaa asioiden järjestyminen?
Sitä voi olla henkiin jääminen, surusta selviäminen tai rahahuolista pääseminen.
Jokaiselle ongelmat ja niiden ratkaisut ovat eri mittakaavoissa. Joka tapauksessa,
kun rämmit ongelmien suossa, tuo lause tuntuu turhalta sanahelinältä, joka
vain pistää sapettamaan entistä enemmän.

<provo> Kun taas katsoo laitapuolen kulkijoita, narkkareita, hakattuja vaimoja
ja lapsia sekä sossun asiakkaita, niin ei - asiat eivät aina järjesty. Mutta miksi?
Miksi joidenkin ihmisten elämä tuntuu olevan suosta suohon tarpomista? Minun
teoriani on, että loppujen lopuksi ihminen omalla ajatusmaailmallaan ohjaa kohtaloaan,
vaikkei voikaan siihen suoraan vaikuttaa. Positiivinen asenne, usko itseensä ja
taitoihinsa tuo myös onnea mukanaan. Itsevarmuus auttaa läpi vaikeiden aikojen.

Kyllä, asioilla on tapana järjestyä. Usko siihen, niin se tapahtuu.

Se tunne on uskomaton. Joka hetken jonka on erossa, kaipaa toista. Mahassa kiertää,
tuntuu ettei saa henkeä, ei pysty ajattelemaan selkeästi. Ja sitten, kun toinen on siinä,
joka hetki on yhtä hymyä. Tuntuu että jokaisen solun tuma kääntyy hymyyn. Jaksaa
taas odottaa seuraavaa kertaa.

Olin unohtanut koko tunteen jo. En muistanut miten kokonaisvaltaisen hyvä olo se on.
Ja miten se samalla repii kahtia. Tuntuu ettei tämä voi olla totta, ei voi löytyä yhteistä
säveltä ennalta täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Uskaltaako luottaa? Satuttaako
siinä vain itsensä taas kerran? Minä uskallan. Vaikka vasta sain maistaa sitä kuuluisaa
pettymyksen karvasta kalkkia. En usko että mikään kestää ikuisesti, joten en halua
sitä enää odottaa. Haluan antaan tunteen viedä minut sinne, mihin ikinä se on matkalla.

Sanonnat, fraasit ja lentävät lauseet ovet usein syntyneet jostain tietyistä tilanteista
ja niillä saattaa myös olla pitkät juuret. Joskus ryhtyy miettimään yksittäisen sanonnan
merkitystä ja syntyä. Merkitykset muuttuvat, sanovat. Vai muuttuvatko?

Erityisesti mieleen kolahti otsikon sanonta "kiittämättömyys on maailman palkka."
Suppeutuneessa mielentilassa hetken mietin, että miksi maailmalle pitää maksaa palkkaa,
mistä hyvästä? Ja miten kiittämättömyys voi olla palkkana. En tiedä olisinko normaalitilassa
tajunnut asiayhteyden välittömästi, mutta ns. ahaa-elämys tuli pienellä viiveellä, mutta
sitäkin voimakkaammin. Ymmärtäminen ja oivaltaminen on elämän tarkoitus.

Tuohon edellä mainittuun sanontaan kiteytyy koko nykymaailman puhutuin ongelma,
muoti-ilmiöksikin tituleerattu ilmastonmuutos. Kiittämättömyys on maailman palkka.
Mitä enemmän tuota lausetta maistelee korvillaan, niin sitä selkeämmälle se kuulostaa.
Tulkintani mukaan tässä ei tarkoiteta maailmalla infrastruktuuria, eikä ihmiskuntaa,
vaan nimenomaan Äiti Maata, Mother Gaiaa. Tuo kaikkien äitien äiti on luonut meille
uskomattoman ympäristön, jossa elää ja olla, mutta siitä palkaksi saanut vain tuhoa,
hyljeksintää ja välinpitämättömyyttä.

Toisaalta, luulen että loppujen lopuksi vain ihminen itse kärsii muutoksesta. Äidillämme
on uskomaton tahto ja voima selviytyä milloin mistäkin tilanteesta. Sille ihmiskuntamme
on vain hyttysen paska korvan juuressa ja seuraava sade sen jo huuhtoo pois.

Mitä onni on? Entä rakkaus? Mitä tarkoittaa ikuinen?

Olen noviisi, mitä tulee rakkauteen perustuviin ihmissuhteisiin. Olen vain kerran elämässäni
rakastunut ja saanut tunteeni kohteelta myös vastarakkautta. Kaikki oli kuin taikaa. Rakkaus
oli sitä että halusi elää koko loppuelämänsä toisen kanssa, täydensi toisen lauseita ja joskus
lauseita ei edes tarvinnut. Rakkaus oli sitä kun katsoi syvälle toisen silmiin ja niistä vastasi
hymy. Vannottiin ikuista rakkautta, enkä hetkeäkään epäillyt etteikö se tulisi olemaan ikuista.

Vaan kuinka sitten kävikään. Muutama kuukausi hieman viileämpää, joka on mielestäni
normaalia pitemmässä suhteessa. (Mistäs minä sen tietäisin, kun en pitempiä ole aikaisemmin
harrastanut?) Ensimmäisen kerran kun asiasta puhuttiin, sain vastaukseksi että ahdistaa. Olen
liikaa kiinni, en anna tilaa. Myönnän sen, mutta samalla muistan kaikki ne puheet siitä, miten
jokainen hetki erossa on tuskaa ja miten toisen iholle kaipaa koko ajan. Missä välissä asiat
muuttuivat? Miksei minulle kerrottu mitään?

Tietysti annoin tilaa ja molemmilla oli omia ystäviä, toisella enemmän ja toisella vähemmän.
Ikinä en kieltänyt menemästä. Siinäkö virhe? Mielestäni se toimi. Olimme usein yhdessä
paikoissa ja ihmisten luona, viihdyimme. Yhtäkkiä saan kuulla että kaikki se mikä oli yhteistä
tulevaisuutta, ei enää kuulu suunnitelmiin. Ahdistaa.

Siitä, kun ensimmäisen kerran kuulin ahdistuksesta, meni kaksi viikkoa siihen että sormukset
otettiin sormista. Miten helvetissä tässä näin kävi? Siitä on nyt kaksi viikkoa ja hänellä on jo
toinen. Toinen, johon oli ihastumista jo Meidän loppumetreillä. Se ei ollut syy, vaan seuraus.
Jotain puuttui ja sitä näki muualla. Miksi se puuttui? Minun puolestani sitä olisi kyllä ollut.
Kun viimein oltiin päätöspisteessä, niin murruin. Luulin että maailma loppuu. Muutamaa
päivää myöhemmin pystyin jo toimimaan normaalisti, enkä juuri vaivannut päätäni asialla.

Nyt kun asiaa miettii, niin olen yrittänyt kääntää asian niin, että parempi näin. Mikäli olemme
tosiaan tulleet siitä pisteestä, jossa toista kaipaa joka sekunti, siihe pisteeseen, jossa ei pysty
tulla kotiin, koska ahdistaa, niin ehkä on aika lopettaa. Ymmärrys minulta silti puuttuu. Mielestäni
emme olleet vielä tässä.

Onko olemassa ikuista rakkautta? Olinko vain sokea kun uskoin todella joka sanan? Tarkoittaako
"minä haluan olla sinun kanssasi ikuisesti" kuitenkin käännettynä "minusta tuntuu tällä hetkellä että
haluan olla kanssasi ikuisesti?"

Entä parit, jotka ovat olleet yhdessä neljäkymmentä, viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta?
Miltä silloin tuntuu? Onko olemassa vielä "sitä jotakin?" Vai onko se vain rutiininomaista yhdessäeloa,
onko se vain sitä että kaksi ihmistä on kasvanut yhdeksi? Onko turha odottaa että se tunne kestää
ikuisesti?