Se tunne on uskomaton. Joka hetken jonka on erossa, kaipaa toista. Mahassa kiertää,
tuntuu ettei saa henkeä, ei pysty ajattelemaan selkeästi. Ja sitten, kun toinen on siinä,
joka hetki on yhtä hymyä. Tuntuu että jokaisen solun tuma kääntyy hymyyn. Jaksaa
taas odottaa seuraavaa kertaa.

Olin unohtanut koko tunteen jo. En muistanut miten kokonaisvaltaisen hyvä olo se on.
Ja miten se samalla repii kahtia. Tuntuu ettei tämä voi olla totta, ei voi löytyä yhteistä
säveltä ennalta täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Uskaltaako luottaa? Satuttaako
siinä vain itsensä taas kerran? Minä uskallan. Vaikka vasta sain maistaa sitä kuuluisaa
pettymyksen karvasta kalkkia. En usko että mikään kestää ikuisesti, joten en halua
sitä enää odottaa. Haluan antaan tunteen viedä minut sinne, mihin ikinä se on matkalla.